Itse kudotun räsymaton tarina

11 lokakuuta 2020

Tampere, Suomi
Ei kommentteja


Narisevat rappuset joista jokaisesta kuuluu omanlaisensa ääni kun niille astuu. Yhdessä ne muodostavat sävelmän eri ajasta. Muistan tai kuvittelen muistavani miltä tuntui olla lapsi ja kavuta jyrkkiä askelmia käsien ja jalkojen avulla kuin kissa. Portaat tekivät jyrkän mutkan oikealle kuudennen askelman kohdalla. Silloin ennen menin istumaan nurkan taakse ylärapuille jos halusin olla rauhassa.


Vaaleankeltaiseksi maalatun sormipaneelin pinta halkeilee. Yläkerrassa on kaksi makuuhuonetta ja kaksi pientä ovea ullakkohuoneisiin. Niiden takana, vanhojen patjojen ja sanomalehtien seassa asui ja asuu yhä olento, jota en halua koskaan tavata. En tiedä miltä se näyttää, mutta kuvittelen mielessäni kaksi kiiluvaa silmää, jotka pistää pimeästä esiin. Olen aina pelännyt pimeää, nyt ja silloin. Menen toiseen makuukamareista. Se oli ennen paljon suurempi. Nyt sinne mahtuu kahdet kangaspuut, kirjahylly, kamina ja minä. Valkoisesta tapetista on revennyt soiro. Välistä kurkkii keltaisia kukkia ja pilkkuja. Mieli tekisi kuoria ulommainen pinta pois, mutta en henno eikä tapana muutenkaan ole riipiä toisten seiniä. Tyydyn kuvittelemaan miltä keltainen tapettiseinä näyttä, mielikuvissa se on hienompi kuin oikeasti. Jylhiä vesiputouksia, lehmiä vaanivia lohikäärmeitä ja Kaunistolan maatila korkealla mäen rinteellä. Tapetin alanurkassa Esson risteys ja S-marketti.


Räsymaton kuteita





Olen kesälomalla mummolassa. Mummolan rakennus Kaunistola on ollut pienenä minulle koti ja sitten naapuri. Paikka missä ovet oli aina avoinna. Jos ketään ei ollut kotona, laitettiin luuta oven eteen merkiksi. Kesällä juoksin mummolaan paljain jaloin ja keräsin kimpun kukkia maljakkoon. Mummi käski hakemaan Ville vallaton -jäätelötikun pakastimesta ja se nautittiin tuvan pöydän ääressä. Sama kaava toistuu tänä kesänä sillä eroavaisuudella, että nykyään tuon pesueeni jäätelölle mukanani.
Kudon Mattoa vanhoilla pyöräskangaspuilla. Puiden ominaisuuksiin kuuluu kudottaessa alituinen natina. Penkki nitisee takamuksen alla. Se saattaa vielä romahtaa joku päivä, mutta tykkään elää vaarallisesti. Yhtenä kuteista käytän vanhaa lakanaa. Haalean vaaleanpunaisella pohjalla on persikan ja oranssin värisiä ruusuja. Lakanasta tulee mieleen pimenevä ilta, häilyvästi unen seasta erottuva aikuisten puheensorina ja kumisaappaiden askellus eteisessä. Pappa tuli varmaan navetalta.

Pyöritän toiselle sukkulalle valkoista ontelokudetta. Sitä ostettiin mummon kanssa kun saatiin ensimmäinen kipinä kudontahommiin. Pappa oli ideaa vastaan. Miksi laittaa vanhat puut yläkertaan kun mattoja saa kaupasta. Yritän avata papalle homman ideaa. Ei se päämäärä, vaan se matka. Se ilo että oppii ja oivaltaa, voi kutoa muistoja yhteen, hyödyntää vanhaa ja luoda jotain uutta. En oikeasti osannut pukea ajatuksiani sanoiksi noin ylevästi silloin, mutta jotain sen suuntaista yritin tapailla. Ihan ei papan kanssa tavoitettu yhteisymmärrystä kudontahommissa, mutta mikä tärkeintä, puut saatiin kasaan. Eikä vain yhdet vaan kahdet!


Tätä mattoa kudon kolmella sukkulalla. Väliin sujautan tummanruskeaa puuvillaista kukkakudetta ryhdittämään haaleaa pastellisuutta. Ei mitään hajua kuteen alkuperästä. Aika kuluu, matto pitenee. Lapset tulee välillä seuraksi lekottelemaan lattialle levitetylle patjalle. Annan tytöille tabletin viihdykkeeksi siinä vaiheessa kun kangaspuista aletaan mallailemaan kiipeilytelinettä. Yhtenä iltana saan papalta palautetta että yhdentoista aikaan saisi olla paukuttelemassa jo ihan muualla kun yläkerrassa. Tavan immeiset yrittää nukkua. Nolostuneena laadin mielessäni soveliaammat vierailuajat. Välillä niisivarsia aloillaan pitävä osanen alkaa vinksottaa, hätäisesti sidon sen paikoilleen juuttilangalla. Korjaan myöhemmin kunnolla, mutta nyt ei ehdi. Huomenna pitää olla jo matkalla Tampereelle.


Kesä 2020

”Tuletko kahville” kuuluu alakerrasta. Pari riviä vielä ennen kuin väri vaihtuu, sitten voin mennä. Harmittelen että kuteesta tulee himpun verran liian löysää. Pelkään että puut hajoaa jos paukutan kovempaa tai papan hermot menee kun jytinä kiirii puutalon rakenteita pitkin alakerran makuuhuoneeseen.


”Jännittää millainen siitä tulee. Sitä on jotenkin vaikee kuvitella.” Tuskailen kahvipöydässä. ”Hyvä tulee.” Mummi toteaa ja kaataa kahvia kuppiin. Astiat on eri paria. Ennen minua häiritsi kuppien erilaiset muodot ja yhteen kuulumattomuus, omassa kodissa olen ollut aina tarkka kahvimukien mätsäävyydestä. Nyt en tiedä kummat hellii estetiikantajuani enemmän, kurinalainen rivi Marimekon räsymattomukeja vai nostalginen kokoelma Kermansavea, sitaateilla höystettyjä hassuhkoja kupposia ja vanhoja Arabioita. Mummolan jääkaappi on tummanvihreä ja siinä on Valion lehmämagneetti, mainitsemisen arvoinen yksityiskohta, olenhan tuijottanut magneettia niin monesti elämäni aikana.


Letitetyt hapsut


Vaalena räsymatto

Makuuhuoneen räsymatto
Letitetyt räsymaton hapsut






Kaunistolan eteisessä on kaksi pitkää pirteän väristä räsymattoa. Ne on papan äidin tekemiä, mallin nimi on lemmenpolku. Tasaisen palttinan seassa kulkee niput teräviä harjanteita. Samoilla kangaspuilla kudottuja joilla minä nyt teen vajaa parimetristä mattoani. Yhdessä kohtaa on virhe. Vappu -mummo ei ollut sitä viitsinyt jäädä suremaan vaan jatkanut vain. Se on minusta ihan suotavaa ja kertoo tekijän rennosta ja rempseästä asenteesta, ainakin näin olen ymmärtänyt puheista. Oikeastaan maton vikaan tehty kohta on kauneusvirhe jonka ansiosta siihen liittyy tarina ja opetuskin. On tärkeää että tekee työnsä huolella ja yrittää parhaansa, mutta virheitä ei tarvitse pelätä.


Kuluneita pintoja, kaunista epätäydellisyyttä ja eripari kuppeja. Muistoja joista ei voi sanoa onko ne oikeasti tapahtuneet niin miten mieli on päättänyt ne muistaa. Ihmisiä joiden kanssa minulla on hyvä olla. Tuoksuja ja tunnelmia lapsuuden talosta. Levitän uuden maton makuuhuoneen lattialle ja ihastelen. Miten se onkaan kaunis!


Terveisin Anna-Maria


Read More
Copyright © Anna-Maria Mäkelä. Blog Design by SkyandStars.co