25 tammikuuta 2018

Kahdeksankuisen unikoulu tai ainakin hyvä yritys


Minulla ja vauvalla alkoi pari kuukautta sitten olla yhteinen ongelma. Elli nukkui illat omassa pinnasängyssään vanhempien makkarissa aina puolille öin saakka, josta sitten siirtyi ruokailemaan vierelleni, siihen mukavasti nukahtaen. Oli niin kivaa pitää pientä tuhisijaa vierellä. Läheisyys tuntui rauhoittavalta. Ongelmia alkoi ilmaantua siinä kuuden kuukauden paikkeilla. Oli öitä kun minä ja vauva remuttiin sängyssä puoliunessa. Vauva pyöri meidän vanhempien välissä meritähtiasennossa niin ettei sinne muita olisi mahtunut ja saattoi herätä kolmen aikaan ihan virkeänä leikkimään. Pikkuhiljaa aloin muistuttaa päivisin kävelevää zombia ja valitin jatkuvasti etten saa nukuttua. Äitiyden ihanuuden huurustamilla aivoilla en toki suostunut myöntämään että syynä olisi tämä meidän kahden öinen symbioosielämä, jossa annoin vauvan käyttää itseäni sekä tuttina että rytisteltävänä unileluna. Onneksi sänkymme kolmannella nukkujalla eli isällä oli järkeä ehdottaa unikoulua. 

Unikoulu tassuttelumenetelmällä on tuttu juttu meille jo Pihlan ajoilta. Muistelisin että aika samat kuukaudet oli silloinkin menossa. Ensin ajattelin että en ole valmis vaan liian väsynyt ja vauva kärsii ja kaikenlaista muutakin vastaväitettä siinä yritin kehitellä. Suostuin kuitenkin skeptisenä. Ekana yönä vauva itki paljon Pekan hoitaessa yövalvomisen. Minä sain mahdollisuuden nukkua omassa rauhassa, mutta käytin ajan puolivalveilla vetelehtimiseen ja säpsähdin vaistomaisesti hereille aina kun vauva purskahti itkuun. Näin painajaisen jossa menin synnyttämään ja lähetin Pihlan kävelemään yksin kotiin sairaalasta ja se hävisi jonnekin. Yhteisen tiukan suunnitelman mukaisesti nousin vain kahdesti antamaan maitoa.

Seuraavana yönä Elli itki puolet vähemmän ja minä nukuin jo aika mukavasti. Kolmantena ja neljäntenä yönä kaikki nukkui. Ajattelin että ihan mahtavaa tämä unikoulu, varmaan ekaa kertaa vauvan syntymän jälkeen olin saanut nukuttua näin ruhtinaallisesti. Viime yön olin lasten kanssa kolmestaan kotona ja takapakkia tuli. Aavistelin kyllä ettei näin mullistava muutos minua ihan helpolla päästä. Silittelin kitisevää vauvaa aamuyön ja sorruin muutamaan epäjohdonmukaisuuteen. Lepertelin huomaamattani ja yritin imettää useampaan otteeseen vaikka toista ei kiinnostanut pätkääkään. 



Rutiinien muuttaminen on välillä tosi hankalaa. Teen varmasti asioita vaikeimman kautta vain siksi kun en jaksa opetella sitä helpointa tapaa. Muutos vaatii uuden omaksumista ja käytöksen muuttamista, on hankala toimia vastoin sitä miten on tottunut hommat hoitamaan jo vuosien ajan. Minun ja Ellin unirutiineissa ei ollut kyse tietenkään mistään pitkästä tottumuksesta vaan omasta mukavuudenhalustani, joka oli luisumassa johonkin todella epämukavaan järjestelyyn. Nyt oli juuri oikea aika tehdä muutos, vaikka sen olisi voinut tehdä jo heti öiden muuttuessa levottomiksi. Minua vähän ärsyttää tämä työ jonka joudun tekemään tapojeni muuttamiseksi.  

Toinen iso rutiinimuutos muuten mikä muistuu mieleeni, liittyy tavaroiden paikoilleen pistämiseen. Ennen muinoin jätin avaimet tai vesilasin vaan johonkin ja joka kerta kun etsin avaimia tai tuijotin sekalaisen sälän peittämiä tasoja, minua ärsytti tosi paljon. Joskus pari vuotta sitten (myönnettäköön että KonMari -menetelmällä oli osutta asiaan) oivalsin että tavaroille on hyvä olla paikkansa ja pienenkin esineen kohdalla on paras nähdä paikalleen laittamisen vaiva heti. Tämä siis jos haaveilee siististä kodista, jossa hajamielisyyteenkin taipuvainen löytää hetkessä etsimänsä, muutenhan kotona saa olla ihan sellaista kuin itse tykkää. Muodostin tavaroiden laittamisesta paikalleen rutiinin. Ensin tavan muuttaminen ärsytti, mutta sitten se alkoi tuntua kivalta ja luontevalta. Nyt minusta tuntuu aika kivalta myös tämä päättäväisyyden tunne jonka unikoulun noudattaminen antaa. Mehän muuten onnistutaan siinä!

Kommentoi tästä