03 elokuuta 2015

Metsäretkellä ja muutama sananen järjettömistä peloista



sieni, latokartano, lähimetsä




Olen ihan mahdoton pelkuri mitä tulee metsässä liikkumiseen. Lapsena, tai no ehkä vähän vanhempanakin, luulin että karhu on aina jossain pusikossa vaanimassa juuri minua. Kun tuuli kovaa ja kuului sellainen jännä vihellysääni, luulin että se on karhu. Olin kuullut jostain että karhut viheltää joskus, joten tottakai olin peloissani. Lenkkeillessä erään suon laitamilla syke nousi aina vähän korkeammalle, koska kuvittelin juoksevani pakoon henkeni uhalla. Joskus lauloin jotain varmistaakseni että ne minua tuijottelevat karhut huomioi kuinka täältä nyt tullaan ja ehtivät hilata itsensä ja pesueensa pois alta. Näin ihan selvästi kun jossain metänrajassa tai puun takana liikkui jotain isoa ja karvaista eli melkeimpä aina. Olen siis myös vainoharhainen. 

Pidän luonnosta ja metsistä. Pidän oikeasti jopa karhuista, vaikka pelkään niitä enemmän kuin kannattaisi. Tämän kesän olen pysytellyt tiiviisti erossa lenkkipoluista sekä yleensäkin ulkoilusta ja se on harmi. Metsässä lenkkeily ja kuljeskelu on ihan huippua. Meidän seuduilla ei tarvitse pelätä petoeläimiä, ehkä muut hiipparit on suurempi vaara. Kotiamme reunustava ulkoilualue kun on asutuksen ympäröimä ja ulkoilijoiden suosiossa, ei eksymisestäkään pitäisi olla vaaraa. Tänään sain muistutuksen miten hyvä juttu retkeily onkaan, kun me Pihlan kanssa lähdettiin pienelle kävelylle kallioiseen lähimetsään. Kivuttiin korkealle rinteelle ja jumitettiin syömään mustikoita useampaankiin mättääseen. Me tutkittiin sieniä, hämähäkinseittejä ja heiteltiin käpyjä oraville. Ilmat suosi meitä retkeilijöitä kuten näkee. 

Tuohon järjettömään karhupelkooni viitaten muuten pelkään myös vaatekaappeja. Eräänä iltana kun olin katsonut jonkun vähän liian jännän leffan ja olin jo puoliksi unessa, Pekka sanoi että tuolta kaapista tuijottaa joku. Tahallaan tietenkin kun tietää että olen arkajalka. Kaappi oli auki ja vähän se näytti kyllä siltä että joku siellä vainoaa. Yöllä heräsin tunteeseen. Kaapista todella tuijotetaan. Valvoin muutaman tunnin kuunnellen autojen ääniä ja vakuutellen itselleni ettei siellä ketään ole samalla miettien miksei se tyyppi tule sieltä pois ja tee pahojaan. Selvisin siitä ja laitoin aamulla sen oven kiinni. 

Muuten viime viikko ei ollut kovin jännittävä. Meillä alkoi työt ja Pihla palasi hoitopaikalle. Leikkikavereita jo vähän kaipailtiinkin. Meillä oli neidin kanssa tänään vapaapäivä joka sisälsi tuon luontoretken lisäksi päiväunet ja uimista Flamingossa. Se onkin elokuu jo ja ainakin tänään tuntui että kesä jatkuu vielä pitkään. 

 Hyvää alkavaa viikkoa, terveisin Anna-Maria

Kommentoi tästä